Erämaan kutsu

Erämaa on suhteellinen käsite. Keskieurooppalaiselle suurkaupungin asukille Ounasvaaran metsät ovat erämaata. Teini-ikäinen ei halua lähteä vanhempien mukaan mökille, koska siellä korvessa ei ole mitään tekemistä.

Minulle erämaa on siellä, missä lähimmälle tielle on matkaa kymmeniä kilometrejä ja missä kännykkä ei kuulu. Löysin sellaisen Vätsärin erämaasta.

Olisimme mieheni kanssa voineet hypätä vesitason kyytiin ja hankkiutua hetkessä keskelle erämaata. Valitsimme kuitenkin kulkupeliksi kanootin, sillä erämaahan ei noin vain mennä, sinne menemiseen nähtävä vaivaa. Meloimme Nitsijärven rannasta halki pohjoisen Inarin ja Surnuvuonon kautta Surnupäille kuusi päivää.

Kun Surnupään laelle noustuani näin joka ilmansuuntaan pelkkää metsää ja järveä ilman yhtään käynnykkämastoa tai muuta sivilisaation merkkiä, tunsin olevani todellisessa erämaassa.

Kun tuon vaivan näkee, se palkitsee. Suot pursuavat lakkoja, Ahti antaa antimiaan. Hiljaisuus on rikkumaton.

Jos erämaa antaa, se myös ottaa. Erämaassa ei ole viitoitettuja reittejä, pitkospuita tai vinssauslaitteita. Siksi kanoottia saattaa välillä joutua vetämään, työntämään, uittamaan tai kantamaan. Sadekuuron yllättäessä ei ole katosta. Nuotiota varten on ensin haalittava kasaan puita.

Matka erämaahan, on matka omaan itseensä. Elämä on yhtä aikaa helppoa ja hankalaa. Minnekään ei ole kiire, hiljaisuus hyväilee mieltä. Samalla kaiken eteen pitää nähdä vaivaa. Ilman lihasvoimaa ei kanootti liiku, nälän kurniessa vatsaa ei voi poiketa lähimmälle snagarille.

Vaikeinta on paluu takaisin ihmisen ilmoille. Erämaassa on kuin pumpulissa. Kaukana kavala maailma.