Kiiltää jo jää

Olen asunut Lapissa kohta kolme vuotta. Ainoa asia, jota olen kaivannut Helsingistä, on retkiluistelu. Lapissa kun luistelukausi on harmittavan lyhyt. Lumi peittää useimmiten jäät ennen kuin ne ovat edes ihmisen kantavia.

Mutta enpä kaipaa enää. Tämä alkutalvi on ollut luistelijan hurmaa Lapissa. Eikä muista luistelijoista ole ollut riesaa. Itse asiassa välillä tuntuu siltä, ettei täällä eroteta luistelua hiihdosta.

Tunturimaisemassa

Yksi upeimmista kokemuksista oli päästä luistelemaan Ylläksen ja Pallaksen jylhiin maisemiin. Äkäslompolon, Kesänkijärven ja Ylläsjärven mieheni kanssa kierrettyäni suuntasimme vielä Äkäsjärvelle, jonka jää oli kuin samettia. Suuri yllätys oli se, että jäällä oli muitakin luistelijoita.

Menijät olivat sen näköisiä, että olivat luistelleet aiemminkin. Eipä ihme, sillä kyseessä oli Niukkasen Timo, jolta retkiluisteluoppini Helsingin aikoina ammensin. Kuulimme, että edellisen kerran oli samanlaisissa olosuhteissa päässyt kiitämään vuonna 2005.

Paikallislehden päätoimittajaa ei tarvinnut ylipuhua, kun tarjosin retkistämme jutun juurta ja kuvia.


Sadetanssia

Upean Ylläksen-viikonlopun jälkeen näytti jo siltä, että nyt on luistelut luisteltu. Mutta mitä vielä. Sadetanssini auttoi, sillä mittari nousi plussan puolelle ja niskaan tuli vettä. Sehän tiesi jäille vain hyvää.

Uusiksi järvituttaviksi tulivat niin Vikajärvi Rovaniemellä kuin Näskäjärvi Ranualla. Olkkajärvellä olin melonut, mutta luistellen järvi ja sitä ympäröivät maisemat näyttäytyivät aivan uudessa valossa. Edes äänen vienyt flunssa ei saanut minua pysymään viime viikonloppuna pois jäältä. Tätä herkkua ei ole koko talven tarjolla.

Potkua piikkareilla

Olen aina sanonut, että Rovaniemi on potkukelkkailijan mekka, mitä teitä ja moottorikelkan jälkiä pitkin kelkkailuun tulee. Jääjalaksille ei juurikaan ole ollut käyttöä. Nyt kun siihen mahdollisuus tuli, annoin kelkan Ilkalle, joka ei ole tästä kelkkailun kuningaslajista päässyt nauttimaan.


Kelkkailu voittaa luistelun siinäkin mielessä luistelun 6-0, että vähän huonompikuntoisempikin jää menettelee. Olkkajärven parin sentin kevyt lumikerros ei menoa hidastanut.

Nyt pidän käsiä kyynärpäitä myöten ristissä, että pääsisimme Inarin jäälle. Se olisi unelmien täyttymys!

Kuulaa heilutellen

Tiedetään. Kuulaa työnnetään eikä heitetä, heiluttelusta puhumattakaan. Kyse onkin kahvakuulasta, siis kuulasta jossa on kahva. Toisaalta se näyttää kahvalliselta keilapallolta, joten heiluttelu on sinänsä oikea termi.

Ostin tuon monen kuntokeskuksenkin ohjelmaan kuuluvan (= lue trendikkään) liikuntavälineen ja olen sitä nyt heilutellut pari viikkoa parvekkeellani. Parvekkeella siksi, että tuleepahan hoidettua liikunta, ulkoilu ja naapurien viihdyttäminen samoilla tulilla, niin kuin Lapissa tavataan sanoa.

Pohdin kovasti, minkä painoisen kuulan hankkisin. Kävi niinkuin monella vaellusretkelle lähtiessä. Kartalla on helppo niellä kilometrejä, mutta maastossa voi joutua muuttamaan suunnitelmiaan. 16-kiloinen kuula näyttää ukrainalaisten naisten käsissä rantapallolta, mutta itse saan sitä tuskin urheiluliikkeen lattialta ylös. 8-kiloinen saa siis riittää.

Pidän yksinkertaisista ja alkukantaisista asioista. Siinä on mielestäni myös kahvakuulan hienous. Ei turhaa säätämistä vaan suoraan hommiin. Alkulämmittelyä ei tosin tässäkään lajissa sovi unohtaa.

Jo perusliikkeellä saa reidet soimaan ja pulssin nousemaan. Kun pallo on niin sanotusti hallussa voi ohjelmaan lisätä mitä erilaisempia työntöjä, kyykkyjä ja tempauksia. Kaikille näille on tietysti hienot nimensä, joilla voisi antaa itsestään promaisen kuvan. Itse olen yrittänyt keskittyä puhtaisiin liikeratoihin.

Kun aloittaa uuden lajin, löytää yleensä lihaksia, joita ei tiennyt olevankaan. Itselläni ne löytyivät haarojen välistä eli sisäreisistä. Vaapuin ensimmäisten harjoitusten jälkeisinä päivinä kuin ankka. Myös pakarat ja reidet tuntuivat tehneen jotain. Hyvä niin, sehän tietää vain hyvää talven potkukelkkailuja ja skinnailuja ajatellen.

Saas nähdä kuinka kauan jatkan heiluttelua parvekkeella ennen kuin pakkanen ajaa sisätiloihin. En tiedä kuinka lajin kotikonnuilla Venäjän armeijassa lajia treenataan, mutta rautapallon heiluttelu Siperian pakkaslukemissa kuulostaa ihanan alkukantaiselta.

Luisteluratsiassa

Sain keskiviikkoiltana perääni poliisit. En siksi, että olisin ajanut ylinopeutta tai varastanut kaupasta. Vaan siksi, että olin luistelemassa Kirkko- ja Harjulammilla. Poliisi oli saanut soiton, jossa oltiin huolissaan jäällä ”hiihtäjästä”.

Mieltä toki lämmittää se, että on olemassa lähimmäisiä, jotka huolehtivat tuntemattomistakin kanssaihmisistä. En kuitenkaan ollut millään tavoin hengenvaarassa, sillä olin asianmukaisesti varustautunut: kädessä jääsauva, kaulassa naskalit ja repussa kuivat vaatteet. Enkä suosittelekaan ketään menemään jäälle ilman oikeita varusteita ja jäätuntemusta.

Harmittelen kuitenkin sitä, että tämä harvinainen herkku on pian ohi. Lapissa luistelukausi luonnon jäällä on lumen tulon vuoksi harmittavan lyhyt. Näin ei tarvitsisi olla.

Savonlinna, Kuopio ja Jyväskylä ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka luonnonjäälle tehty ja läpi talven ylläpidetty rata palvelee niin paikallisia asukkaita kuin matkailijoita. Jääradoista on tullut vetovoimatekijä, joka on tuonut merkittävää lisätuloa urheiluliikkeille ja ohjelmapalveluyrityksille välinevuokrauksen ja opastettujen retkien muodossa.

Länsirajan takana Luulajan ja Piteån välille tehdään kymmeniä kilometrejä hoidettua baanaa, jota pitkin kulkevat sulassa sovussa luistelijat, potkukelkkailijat, sauvakävelijät, pyöräilijät ja hiihtäjät.

Ehdotankin, että Kemijoen rantareitin kehittämisen yhteydessä laitetaan vakavaan harkintaan retkiluisteluradan ylläpito joen tai Kirkkolammen jäällä.