Reunan yli nojaten

Olen ollut viime aikoina äärettömän inspiroitunut ja sen myötä puhallan taas blogiinkin henkeä.

Jäin pohtimaan mistä tämä jo jonkin aikaa kestänyt - ja haitanneeko tuo vaikka jäisi pysyvästi päällekin - innostuneisuuden puuska oikein johtuu ja juontaa juurensa. Pohdinnan lopputuloksena päädyin siihen, että olen syksyn mittaan venyttänyt mukavuusaluettani ja tehnyt sen aivan tietoisesti. 

Olen aina tehnyt varsin spontaaneja liikkeitä elämässäni, mutta usein ilman selkeää tai ainakaan tiedostettua päämäärää.  Tällä kertaa mukavuusalueen venyttelyllä on myös päämäärä.

Luontoretkilläni olen usein joutunut venymään mukavuusalueen ulkopuolella. 

Melontaretkellä Vätsärin erämaan halki emme 12 päivän aikana nähneet mieheni kanssa yhtä ainoaa ihmistä, mutta näimme maakotkan, söimme kalaa kuin teinit hampurilaisia ja kuuntelimme luonnon sonaatteja ilman, että silmään osui ainoataan kännykkämastoa. Ilman sääskisten soiden ja lukuisten maakannasten ylitystä tuo ei olisi ollut mahdollista.

Suomen ainoalla virallisella mönkijätiellä Käsivarren Raittijärvellä pyöräillessämme olisi tarvittu läskirenkaita. Armahdimme Tiehallinnon, olihan kyseessä kuitenkin juhannuspäivä. Pyöräretken varusteet tuli pakattua pyörään kesällä useasti.

Pöyrisjärvikään, joka niin ikään sijaitsee Käsivarressa, ei ollut armollisempi. 60 kilometrin päiväetapille mahtui niin hiekkadyynejä kuin porokämpän ylisten pornolehtiä. Mutta ehdoton huipennus oli työntää pyörää vyötäröä myöten järvessä.

Ruotsin Kuninkaantie katkaisi pahasti melontaretkemme Ritsemistä Kaitumiin. Ei hätää, silä olimmehan jo kokeneet kanootin vedon auvoisuuden Vätsärissä, joten sitä oli saatava lisää. Kanootin tuuppaus Teusajauren tuvalta ylängölle kävi hyvästä punttitreenistä ja lumella vetäminen kuin koiraa olisi ulkoiluttanut. 

Uskon vahvasti, että ilman näitä luontokokemuksia en uskaltaisi arjessakaan vierailla (Jukka Poikaa siteeraten) viidakossa - vai olisiko näin lappilaisittain erämaa sopivampi ilmaisu?