Unelmien täyttymys

En malta olla kirjoittamatta vielä yhtä postausta luisteluun liittyen. Viime viikkoiset jäät olivat niin uskomattomat, että niiden muistoilla eletään pitkään. Nyt nimittäin näyttää säiden puolesta siltä, että luistimet saa vaihtaa luistelusuksiin.

Lauantaina suuntasimme llkan kanssa Miekojärvelle, jossa olemme useamman kerran retkeilleet meloen ja yöpyneet järven jokaisella laavulla. Olemme monesti puhuneet, että olisipa upeaa päästä tälle pikku-Inariksikin kutsutulle järvelle luistellen. 

Olimme soittaneet viikon varrella useampaan kerran Miekojärven rannalla asuvalle tutullemme ja kyselleet jäätietoja. Miekojärvi kun ei ole mikään pieni järvi ja varsin syvä, joten sen jäätyminen ei ole mikään itsestäänselvyys.

Matkalla meinasimme painaa jarrua lumettomana kiiltävän Raanujärven kohdalla ja mutta päätimme sittenkin pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja se kannatti. Jäätä olisi melkein voinut käyttää peilinä.

Myötätuulen siivittämänä luistelimme järven toiseen päähän kuin huomaamatta. Paluumatka olikin sitten toista maata. Vastatuuli sivalsi naamaan kuin Ben Amorin nyrkki Ville Peltosen naamaan. 

Puolimatkan krouvissa eli Orhinselänniemen kodalla nautittujen lohirieskojen voimin liuúttelimme kohti lähtöpistettä, jonka löytämistä hämärtyvässä illassa auttoi mökkiläisen ulos koristama joulukuusi.

On upea tunne, kun on unelmoinut jostain kauan ja se toteutuu. Kyllä se oikea Inarikin joskus vielä luistelun hurmaa suo. Siitä unelmoiden. Never give up your dreams! 

Skumppaa ja kuutamoa

Rovaniemi on tällä hetkellä retkiluistelijan mekka. Luisteltavia järviä riittäisi vaikka kuinka paljon, mutta valoisa aika rajoittaa hieman jäällä kiitäjää. Hyvä niin, sillä jos keskiyön auringon alla olisi samanlaiset jäät, alkaisi jo kunto loppumaan kesken.

Erityisen iloinen olin tänään saadessani ”emännöidä” kolmea retkiluisteluun hurahtanutta ja etelän harmauteen kyllästynyttä herrasmiestä. Yksi heistä oli harrastanut lajia ennenkuin olin syntynytkään. Vaikka itsekin olen jäillä varsin paljon liikkunut, nöyräksi veti kuinka Micke luki jäätä kuin mieheni sarjakuvalehtiä. Seurueen tyttärien oli turvallinen ylittää tämän jäägurun luistimen viilloissa ohuemmatkin paikat.

Jälleen kerran ei voinut kuin todeta, että luonnon jäällä luistelu on upea laji: reipas ulkoliikunta yhdistettynä luonnon kauneuteen ja hiljaisuuteen. Kun tuuli suhisee korvissa ja luistin laulaa jään pintaa vasten, ei maailmassa voisi asiat paremmin olla. 

Micke  oli tämän jo varmasti aikaa sitten ennen meitä nuorempia tajunnut ja varustautunut sen mukaisesti: taukopaikalla nautimme lasit kuohuvaa. Onneksi nautinto jäi vain yhteen pikarilliseen, sillä hetken matkaa jatkettuamme, tutkin nenälläni jään pintaa.

Aamuruskossa alkanut päivämme huipentui taivaan kannen punaamaan auringonlaskuun ja sitä säestäneeseen kuun siltaan.

Olen sanaton.

Carpe diem!

Tänään oli aivan uskomattoman upea luistelusää. Jää kuin soivaa samettia ja taivaanrannassa sateenkaaren värit. Huomenna kaikki voi olla toisin. 

Luistelu luonnonjäällä on siitä upea laji, että sitä on harrastettava silloin kuin luonto antaa myöten. Ei silloin kuin huvittaisi tai kun olisi aikaa tai sitku ja mutku.

Savonlinnassa asuessani olimme eräänä lauantaina lähdössä kaveriporukalla luistelemaan, sillä tiedossa oli upeaa keliä. Eräs ystäväni empi lähtöään, sillä lauantai oli siivouspäivä. Saimme kuitenkin hänet ylipuhuttua ja voitte arvata miten oli ystäväni jälkikäteen kiitollinen patistelustamme. Siivota voi aina, mutta luonnonjäälle on syytä syöksyä silloin kuin luonto suo.  

Hyvä periaate noudatettavaksi muutenkin elämässä. Tartutaan siis hetkeen!

Reunan yli nojaten

Olen ollut viime aikoina äärettömän inspiroitunut ja sen myötä puhallan taas blogiinkin henkeä.

Jäin pohtimaan mistä tämä jo jonkin aikaa kestänyt - ja haitanneeko tuo vaikka jäisi pysyvästi päällekin - innostuneisuuden puuska oikein johtuu ja juontaa juurensa. Pohdinnan lopputuloksena päädyin siihen, että olen syksyn mittaan venyttänyt mukavuusaluettani ja tehnyt sen aivan tietoisesti. 

Olen aina tehnyt varsin spontaaneja liikkeitä elämässäni, mutta usein ilman selkeää tai ainakaan tiedostettua päämäärää.  Tällä kertaa mukavuusalueen venyttelyllä on myös päämäärä.

Luontoretkilläni olen usein joutunut venymään mukavuusalueen ulkopuolella. 

Melontaretkellä Vätsärin erämaan halki emme 12 päivän aikana nähneet mieheni kanssa yhtä ainoaa ihmistä, mutta näimme maakotkan, söimme kalaa kuin teinit hampurilaisia ja kuuntelimme luonnon sonaatteja ilman, että silmään osui ainoataan kännykkämastoa. Ilman sääskisten soiden ja lukuisten maakannasten ylitystä tuo ei olisi ollut mahdollista.

Suomen ainoalla virallisella mönkijätiellä Käsivarren Raittijärvellä pyöräillessämme olisi tarvittu läskirenkaita. Armahdimme Tiehallinnon, olihan kyseessä kuitenkin juhannuspäivä. Pyöräretken varusteet tuli pakattua pyörään kesällä useasti.

Pöyrisjärvikään, joka niin ikään sijaitsee Käsivarressa, ei ollut armollisempi. 60 kilometrin päiväetapille mahtui niin hiekkadyynejä kuin porokämpän ylisten pornolehtiä. Mutta ehdoton huipennus oli työntää pyörää vyötäröä myöten järvessä.

Ruotsin Kuninkaantie katkaisi pahasti melontaretkemme Ritsemistä Kaitumiin. Ei hätää, silä olimmehan jo kokeneet kanootin vedon auvoisuuden Vätsärissä, joten sitä oli saatava lisää. Kanootin tuuppaus Teusajauren tuvalta ylängölle kävi hyvästä punttitreenistä ja lumella vetäminen kuin koiraa olisi ulkoiluttanut. 

Uskon vahvasti, että ilman näitä luontokokemuksia en uskaltaisi arjessakaan vierailla (Jukka Poikaa siteeraten) viidakossa - vai olisiko näin lappilaisittain erämaa sopivampi ilmaisu?